Leppoisan liikunnan ihmeitä tekevä vaikutus

En ole täydellinen diabeetikko. En missään nimessä. Sensorikäyräni huitelevat välillä missä sattuu ja toisinaan niiden huitelut osaa selittää ja toisinaan ei. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut tutkia näiden käyrieni huitelua vähän tarkemmin ja todennut, että elämäni olisi yksinkertaisen mahtavaa, jos voisin esimerkiksi vain lumilautailla 24/7.

Olin pääsiäisen korvilla hiukan yli viikon laskulomalla Lapissa, säät suosivat (suurimmaksi osaksi) ja sain laskettua laudan lisäksi myös juuri hankkimillani suksilla. Keväthanki, aurinkoa, pieni pakkanen, pääsiäisruuhkan jälkeen aivan tyhjät rinteet ja juuri voideltu lumilauta. Oli oikein leppoisa loma. Leppoisat olivat myös sokerini. Muutaman rinnepäivän aikana sokerini pysyttelivät, noh, jopa terveiden lukemissa!

Iltapäivällä laskeminen vaihtui Game of Thrones -lumikylään tutustumiseen!

Kolmas päivä suksilla ei selkeästi enää jännitä.

Olen aiemmin pohtinut erilaisia rinnepäiväprofiileja ja niiden vaikutusta verensokeriin täällä. Tällä laskulomalla en käynyt kertaakaan parkissa tai hypännyt hyppyristä, vaan laskin kiltisti rinnettä (no ehkä vähän rinteen ulkopuolellakin…). Adrenaliinia ei siis erittynyt mitenkään järisyttävin sykäyksin reilien ja pressien aiheuttaman jännityksen vuoksi.

capture3.png

Aurinkoa, lunta, Lappi. Mitä muuta voisivat sokerini enää toivoa?

Varmasti se, ettei lainkaan stressaa työstänsä viikkoon vaikuttaa myös sokereihin, mutta pelkällä liikunnalla ja ulkoilulla ja varsinkin niiden muodoilla on vaikutusta. Mitä lempeämpää ja rauhallisempaa, sitä tasaisemmin sokerit käyttäytyvät. Myös ennakoiminen on helpompaa, kun tietää, että tulossa on rauhallista liikuntaa.

Yleensä kaiken maailman ”urheilen enemmän”, ”parannan tapani”, ”en enää äksyile” -lupaukset tehdään uudeksi vuodeksi kellon lyödessä keskiyötä, mutta minäpä hämmennän soppaa tekemällä lupaukseni nyt. Pääsiäis-vappulupaus!

Raportteja tarkasteltuani näen, että liikunta sen rentouttavimmassa ja leppoisimmassa muodossa tekee hyvää minulle ja sokereilleni. Adrenaliinin ja räjähtävän liikunnan vaikutus on päinvastaisen ja aiheuttaa vain vuoristoratoja. Siksipä päätän, lupaan ja vannon, että tästä eteenpäin harrastan kohtuullisesti rentouttavaa liikuntaa. Lumilautailua rinteessä, ei parkissa, lempeää yin-joogaa agressiivisen astangan sijaan, kävelylenkkejä hitaalla tempolla. Ehkä pelaan myös jatkossa sählyä, kävelen rivakoita hikilenkkejä ja nostan salilla rautaa, mutta sen lisäksi haluan olla itselleni ja verensokereilleni armelias.

meditate-1851165_1920

Hengitä sisään. Hengitä ulos.

Katsotaan, mihin tämä lupaus johtaa. Tavoitteena aina vain paremmin voiva minä, tasaisemman käyrät ja alle 50 mmol/mol (< 6,7 % ja < 8.1 mmol/l vs-ka) pitkäaikaissokeri ilman hypoja.

Diabetes ja liikunta – miten tähän suhtautuu PT?

Sain taas työpaikaltani käteeni nipun liikunta-/kulttuuriseteleitä. Olen hamstrannut niitä valitettavan paljon. Käyttökohteita on ollut, mutten vain ole saanut lähdettyä ja liikuttua. Tai kevättalvella olin kyllä rinteessä niin kuin suunnittelinkin, mutta tein sitten Lapin hiihtokeskukselle muutaman lautaopevuoron jolla lunastin työsuhde-etuna veloituksettomat hissiliput. Ei siis tullut siinäkään käyttöä seteleille.

Nyt kun pistin nipullisen seteleitä Flow-festivaalien lippuihin, pläräsin jäljelle jääneet läpi. Kyllä tälle summalle täytyy jotain käyttöä keksiä, tuumin. Hei, Personal Trainer -palvelut! Nyt jos koskaan olisi varaa pistää itsensä kuntoon ilman kuntokeskusketjujen aiheuttamien ikävien liukuhihnaPT-palvelukokemusten toisintoa.

Lähdinpä sitten siltä seisomalta varailemaan itselleni tutustumisaikaa Helsinkiläiseen PT-studioon. Yhteydenottolomakkeen sairaudet-kohdassa kerroin olevani diabeetikko, vaikka en ihan tiedä millä tavalla se vaikuttaisi kuntosaliharjoitteluun (vaikka mm. American Council of Exercise – ACE antaa erikseen suosituksia ykköstyyppien liikunnasta). Mielenkiinnolla lähdin ottamaan selvää siitä, mitä tapaamisen varannut PT olisi asiasta mieltä.

Pyörittelin mielessäni erinäköisiä aiheita, josta joutuisimme vääntämään:

  • Liikunta on vaarallista diabeetikolle.
  • Lajit, joita en voi diabeteksen vuoksi harrastaa.
  • Kuntosalilaitteet, joiden käytön amerikkalainen valmistaja kieltää diabeetikoilta (vrt. Särkänniemen uusi Hype).
  • Diabeetikkona jalkani ovat amputoidut tai ne amputoidaan ihan juuri, kannattaa siis treenata vain yläkroppaa.
  • Ravintosuositukset, joita tietysti autoimmuunisairaana noudatan kirjaimellisesti.
  • Ravintosuositukset, joita en tietysti autoimmuunisairaana voi noudattaa.
  • Liikunnan suunnittelu etukäteen, eihän se voi onnistua kun ei koskaan tiedä missä sokerit ovat suunniteltuna liikunta-aikana.
  • Miten diabeetikko voi ylipäätään elää aktiivista elämää, mitäänhän ei voi koskaan suunnitella etukäteen!
  • Kaikkihan pitää suunnitella etukäteen ja elää sitten lääkärin luoman minuuttiaikataulun mukaisesti.

Kävelin eilen studiolle.

Diabetes mainittiin koko tapaamisen aikana kerran, minun aloitteestani. Sen jälkeen keskustelimme asiaa.

Onko diabeteksella sanavaltaa harrastuksiini?

Olen laskenut lumilaudalla jotakuinkin 17 vuotta. Laskupäiviä ei ole tullut merkittävästi, vain noin 10 per kausi. En siis ole pro, mutta pääsen kyllä jokaisen rinteen alas ihan kivasti ja vielä kääntyillenkin. Muutaman vuoden mieltäni on kutkutellut oman taidon parantaminen, laskupäivien lisääminen sekä pedagogisten opintojeni yhdistäminen tähän harrastukseeni, kun se kerran on mahdollista hiihtokoulun muodossa.

yllas4

Kävinkin siis helmikuun puolivälissä Suomen Hiihdonopettajat ry:n järjestämän lumilautaohjaajakurssin. Ohjauskokemusta minulla on takanani jo toistakymmentä vuotta, mutta ohjaustaitojen ja lumilautailun yhdistämiseen kurssi oli oikein loistava kapistus. Kurssin läpäisseenä saan toimia lumilautaopettajana hiihtokeskuksissa.

Olin jo hyvissä ajoin vahvistanut itselleni täksi kaudeksi työpaikan Serena Hiihtokoulusta, joka toimii Serena Ski -hiihtokeskuksessa Espoossa. Pääsiäislomani vietin freelancerina Ylläs Ski Hiihtokoulussa. Hiukan yllättäen lähdin riviin myös Rukan Hiihtokouluun vanhan ja uuden työpaikan väliin jääneiksi viikoiksi. Tekemistä siis riitti koko kaudeksi ja laskupäivien määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Miten tämä talviharrastukseni ja nykyisin myös sivutyöni sitten liittyvät diabetekseen?

Lumilautailu on liikuntaa. Liikunta laskee verensokeria. Tämä selvä, eli rinteessä tarvitaan vähemmän insuliinia ja enemmän välipaloja kuin normaalisti, check. Paitsi, että asia ei olekaan aivan näin yksinkertainen.

Rinne on täynnä yllätyksiä, milloin joku haluaa välttämättä laskea äkillisesti eteeni, milloin itse lasken päin lumipaakkuja tai teen todella huonon (tai hyvän!) käännöksen, milloin haluan kokeilla uusia temppuja, milloin päätän voittaa itseni ja laskea pipeä, milloin (vihdoinkin!) onnistun ja ponnistan olliella miniparkin pikkuhyppyristä. Kaikki nämä hiukankin jännittävät tilanteen aiheuttavat adrenaliiniryöpyn ja adrenaliinihan on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Tämä tarkoittaa sitä, että adrenaliini saa verensokerini nousemaan taivaisiin. Sekunneissa.

Terveellä, toimivan haiman omaavilla verensokeri ei adrenaliinin vaikutuksesta pomppaa samalla tavalla, sillä keho osaa säädellä insuliinintuotantoaan automaattisesti. Minun automaationi roikkuu letkun päässä urheiluliiveissäni kuoritakin, hupparin ja kerrastopaidan alla. Ei kovin käytännöllistä jos jännän paikan tullen huomaa, että insuliinin määrää olisi pitänyt lisätä jo paljon, paljon aiemmin.

Liikunnan takia tarvitsen siis vähemmän insuliinia, mutta adrenaliiniryöppyjen vuoksi tarvitsen enemmän insuliinia. Yritä siinä nyt sitten ennen rinteeseen lähtöä arvailla millainen päivä on tiedossa, laskenko isoa mäkeä, treenaanko omaa taitoa parkissa vai pysynkö asiakkaan kanssa lastenrinteessä harjoitellen kaatumista (jossa toki sielläkin voi tulla jänniä tilanteita).

Sitoakseni tämän selostuksen otsikkooni on minun kerrottava puhelusta, jonka kävin diabeteslääkärini kanssa yrittäessäni tasapainoilla sokereideni kanssa Serenapestin aikana. Olin yleensä viikonloppuisin rinteessä ennen puoltapäivää pitämässä ensimmäistä tuntiani. Aamupäivä meni hyvin kun laskin basaalin (perusinsuliinin) aamupalan jälkeen 30-40%:n, mutta heti, kun lopetin liikkumisen, alkoivat verensokerit nousta kohtisuoraan ylöspäin. Lääkärini neuvoi ottamaan muutaman yksikön tasapainottamaan tuota nousua, tai jos tiedossa oli heti perään toinen tunti, ottamaan pienen välipalan. Olin kuitenkin hukassa, koin, että mikään ei auttanut joka suuntaan sinkoileviin sokereihin. Lääkäri kommentoi melko lakonisesti: ”Niin, varmaan aika hankalaa, yritä pärjätä ja kokeile mikä toimii.”.

3424614950_67076ab2d3_b

Siinäpä se. En anna periksi diabetekselleni, sairauteni ei määrää mitä voin ja mitä en voi harrastaa. Oli kyseessä sitten jooga, akrobatia, kuntosali, tanssi tai lumilautailu, en lopeta.

Harrastan, yritän pärjätä ja kokeilen mikä toimii. Siitäs saat, diabetes, ha!

yllas2

Jos yllätysjumppaa ilman välipalaa miten silloin voi antaa enemmän kuin saa?

Heti alkuun myönnän, otsikko on osittain harhaanjohtava (spoiler alert? :D). Ensinnäkin, jos ajattelit heti ensimmäisenä postauksen käsittelevän seksiä… Hyi sinua ja likaista mieltäsi! Jumppa on ihan vain jumppaa ja antaminen ja saaminenkin liittyvät tässä yhteydessä ihan johonkin muuhun kuin lakanoiden välissä pyörimiseen.

Otsikko saattaa hämätä myös siinä suhteessa, että perjantainen tanssitunti + jooga (yht. 1h 45 min) ei tullut varsinaisena yllätyksenä, sillä olin varannut nämä tunnit itselleni jo edellisen viikon puolella. Työpaikan kahvion sulkeutumisaikakaan ei tullut yllätyksenä, tiesin kyllä, että ruokaa ei perjantaisin saa enää klo 15 jälkeen.

Mikä tässä sitten on yllätystä ja miksi en ollut hankkinut itselleni välipalaa? Ja miten ihmeessä ne antaminen ja saaminen tähän liittyvät?

roses-1040524_960_720

Meillä oli viime perjantaina valmistujaisjuhla. Moni nuori painoi lakin päähänsä ja sai ruusun ja todistuksen suoritetusta tutkinnosta ja lähti kohti uusia haasteita. Meille työntekijöille päivä on täynnä juoksemista, tehtävää, järjesteltävää, kaikkea pientä hommaa. Kiirettä siis riittää. Lounaan ehdin kuitenkin syödä normaalisti, vaikkakin jo ruokapöydässä totesin, että tarjolla ollut uunimakkara ei kovin kauaa nälkää pidä loitolla. Valmistujaiskahvit nappasin lennosta pienen kakkupalan kera. Päivän ohjelmakaan – vaikkakin hektinen – ei siis ollut se itse yllätys.

Yllätys oli se, etten kaikessa kiireessä muistanut illan jumpparupeamaa. En muistanut säätää pumppuun väliaikaista basaalia tunteja ennen tanssituntia (vähemmän perusinsuliinia -> kestää paremmin urheilun rasitusta ilman matalien sokereiden pelkoa), en muistanut olla pistämättä bolusta sille kakkupalalle (vähemmän ”pikavaikutteista” -> vähemmän aktiivista insuliinia kropassa urheilusuorituksen aikana), en muistanut napata paria glukoositablettia ennen jumppaa, en ollut edes ajatellut sitä, kuinka rankka tämä kyseinen tanssitunti saattaisi olla.

Lopputuloksena ehdin heittää väliaikaisen basaalin kehiin pukuhuoneessa juuri ennen tuntia (paniikinomainen 2h ajan 5 % tba, jos jotakuta yksityiskohta kiinnostaa). Tunnin jälkeen verensokeri 5.3 mmol/l, sensorin näytöllä kaksi nuolta alaspäin, eli ikävä tipahtamisen tunne koko kropassa, eihän hyvän tunnin jälkeen tältä pitäisi tuntua! Piipahdus pukkariin, puoli pötköä Siripiriä (ne glukoositabletit…) huiviin ja kiireellä joogasaliin, josta kuului jo tasainen OMMMMM….

pills-384846_960_720

Salin edessä pysähdyin. Sensori näytti 4.0 ja edelleen kaksi nuolta alaspäin, pumppu oli jo jonkin aikaa ollut automaattipysäytyksellä.

– Ei, ehei. Tämä ei ole fiksua, ajattelin.

Palasin pukuhuoneen penkille, söin loput Siripiripötköstä ja kirosin ensimmäisen kerran pitkään aikaan tätä sairautta.

Ja jotta saadaan sen saamista enemmän antaminen mukaan tähän kuvioon… Valmistujaispuheen pitäjä, koulumme entinen opiskelija, aktivisti ja maailmankansalainen Aleksej Fedotov halusi jättää puheessaan omaan tulevaisuuteensa säntääville nuorille elämänohjeeksi seuraavan:

Matkusta, rakasta ja jätä paikat siistimpään kuntoon kuin tullessasi, vielä kun voit.

Eli suoraan käännettynä: anna enemmän kuin saat. Sillä hetkellä, pukuhuoneen penkillä ystävääni sieltä joogatunnilta odottaessa en tuntenut saaneeni juuri mitään. Miten siitä voisi siis antaa?

Kesäisen yksinpatikoinnin hyporikas kuvakertomus

Päätin jossakin kesäkuisella Karhunkierroksella puraiseman vaelluskärpäsen innoittamana lähteä yksin metsään. Kyllä, yksin. Minä, täysverinen kaupunkilainen jolle Helsinkikin tuntuu olevan aivan liian pieni kyläpahanen. Yksin metsään, ötököiden ja kasvillisuuden ja kaiken sekaan kävelemään ja telttailemaan.

Mikäs siinä sitten, ei muuta kuin teltan ja trangian ostoon ja matkamenun suunnitteluun. Olen aiemminkin maininnut, että ajatuksissani ei matkaa miettiessä ensimmäisenä ole diabetes. Nytkin hypoeväät – energiageelit, siripirit ja myslipatukat – löysivät tiensä rinkkaan vasta viimetingassa. Onneksi niitä oli jäänyt yli Karhunkierrokselta, sillä olin siellä pyörinyt kortisonipistoksesta johtuen lähinnä korkeilla sokereilla (reissun keskiarvo taisi olla 15 mmol/l).

Valmistelut suoritettuani käänsin heinäkuisena lauantaiaamuna auton kohti Hämeenlinnaa ja Evon retkeilualuetta, mittarin näyttäessä 9.1 mmol/l.

Evolla ostin kartan ja löin lukkoon reittivalintani (jota myöhemmin typeränä menin muuttamaan, tästä lisää alempana…) ja mittasin sokerit: kello 14:15 ja 7.2 mmol/l. Matka sai siis alkaa:

1

Vihreitä ilvesreitin kylttejä seuratessani ja ensimmäiselle harjulle kiivetessäni mietin, että mittaustulos oli juuri passeli arvo retkeilyyn. Väärin! Kello 15:50 ja 3.4 mmol/l todisti toisin. Pari energiageeliä ja eteenpäin:

2 3

Näköjään kortisoni oli tehnyt kesäkuussa korkeiden verensokereiden lisäksi tepposet myös muistilleni, sillä pumpun basaalia en tietenkään ollut etukäteen käynyt korjaamaan, eihän sitä tarvinnut Karhunkierroksellakaan! Nyt alkoivat jo kellot soida, pitäisi ehkä vähän säätää. Pumppuun 60 % ja eteenpäin! Matkan paras osuus oli kainalonkorkuista heinää kasvava entinen hakkuualue, jonka jälkeen jouduin nappaamaan jälleen pari energiageeliä (ja pari polun vierestä löytämääni metsämansikkaa).

5 6

Lounaspaikalle Sorsakolun laavulle saavuin aika myöhään, siinä kuuden hujakoilla. Ja taas oli nälkä! Lämmitin trangialla sienikeittoa ja jälkkäriksi vetäisin myslipatukan, neuvoin kartan avulla auton kanssa paikalle saapuneita retkeilijöitä. Maisemat olivat mahtavat, mutta mielessä muhi ajatus pidemmälle kävelemisestä. Ilma oli kaunis ja luvattua sadettakaan ei kuulunut. Kartasta laskeskelin, että 12 kilometriä oli tultu ja kyllä jaksaisin vielä viralliselle telttapaikalle jäljellä olevat 6 tallustella. Virhe! Basaalia laskin jälleen, nyt näkyi ruudussa enää 40%.

7

Sade alkoi ennen kuin ensimmäinen kilometri oli täynnä. 2,5 km jälkeen päätin oikaista. Oikaisin 40 minuutin ylimääräisen lenkin keskellä litimärkää korpea. 20 minuuttia täysin väärään suuntaan ja 20 minuuttia takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta päädyin hiekkatielle, jossa seuranani oli olan yli kurkkiva armeija hyttysiä. Suosittelen, ettei kukaan koskaan ikinä milloinkaan unohtaisi hyttysmyrkkyä kotiin lähtiessään luontoon retkeilemään. Basaalia laskin 20 % saakka. Lopulta, kello 21:20 nähdessäni Koveron leirintäalueen kyltin olisin voinut itkeä onnesta. Verensokeri 4.0 mmol/l, lounaan jälkeen oli mennyt vielä kaksi energiageeliä. Virittelin nuotion (kyllä, minä, itse!) ja paistoin makkarat ja grillasin sipulit sekä söin salaatin virkaa toimittavat kurkut ja tomaatit. Leiriruuan ei siis tarvitse olla pelkkää pussikeittoa!  Jälkiruuaksi nautin muutaman siripirin, varmuuden vuoksi. Teltta oli ikävä pystyttää märkään maahan, mutta onneksi sen sisällä oli lämmintä ja kodikasta ja sateen ropinaan oli mukava nukahtaa.

9

Aamulla heräsin siihen samaan sateeseen eikä se tuntunut enää ollenkaan mukavalta. Aamupalaa ennen kello 10:19  mittari huusi 17.6 mmol/l. Hups. Yöllä ei paljon liikuta, joten basaalin olisi ehkä voinut nostaa normaaliksi tai ainakin ylemmäs sieltä paristakympistä. Annosopas ehdotti pistämään puurosta, paistetusta kananmunasta ja kahvista koostuvalle aamupalalleni (+ korjaus korkeille) 9,5 yksikköä bolusta. Pistin 3,5 ky, täytin vesipulloni kaivosta ja läksin takaisin päin.

Edellisestä päivästä viisastuneena olin päättänyt jättää märän metsän taakseni ja kävellä tietä pitkin puoliväliin eilistä Sorsakolu-Kovero -reittiä. Virhe! Kun kovilla vaelluskengillä kovaa hiekkatietä tallusteltuani lopulta sujahdin tieltä metsään kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, mutta oikaistuani jälleen 2 x +10 min verran alkoi tämän kaupunkilaisen mitta olla täynnä niitä puita ja sitä ah-niin-ihanaa luontoa. Sorsakolulla en vaivautunut enää edes pysähtymään, vaan painelin polkua eteenpäin. Mittasin sentään sokerit, klo 12:19 ja 4.0 mmol/l. Myslipatukka ja basaalin lasku 15 %, aamupalalle pistetty reilusti vähennetty bolus oli siis harvinaisen fiksu veto.

Reittini oli osittain rengasreitti, joten paluumatka kiersi Savijärven länsipuolta. Länsipuolella on myös asutusta ja autoteitä. Tutkailin jälleen karttaa ja jalkojen huutaessa hoosiannaa oikaisin, kerrankin onnistuneesti! Käpyttelin viimeiseen 1,5 km kyltille saakka hiekkatietä ja lauleskelin mennessäni. Mieli oli hyvä, aurinko paistoi ja lehmätkin ammuivat seuranani:

10 12

Palasin autolle melko lailla tasan 24 h kestäneeltä retkeltäni ja ensimmäisenä tietysti mittarin kimppuun: 14:24 ja 11.7 mmol/l. Basaali normaalille, hypoeväät etupenkille ja kohti kotia!

Pidin koko retken ajan kahta kännykkääni soittovalmiudessa, jos jotakin olisi tapahtunut (loukkaantuminen, hypoeväiden loppuminen, jokin muu mullistus), olisin saanut hetkessä yhteyden ulkomaailmaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan.  Vaikka muut valmisteluni ja suunnitteluni menivät aika lailla nappiin (lähinnä varusteet, tarvikeet, ruoka sekä hypoeväät), epäonnistuin surkeasti kahdessa aika tärkeässä asiassa. Reittivalinnassa ja insuliinisuunnittelussa.

Diabeetikko voi tehdä rankkojakin vaellusreissuja yksin, en näe siinä mitään ongelmaa. Mutta liikunnan ja raittiin ilman kombo on yllättävä ja se tulee minunkin ottaa huomioon jatkossa tarkemmin.

Tässä vielä alkuperäiset reittisuunnitelmani ja lopulliset ”oikaisuni” (avautuu klikkaamalla isommaksi):

evofin

Teleportattava karhunkarkotin ja muita mahtavia vaellusajatuksia

Huutelin lokakuun puolivälissä Facebookissa vaellusseuraa Karhunkierrokselle – Suomen suosituimmalle patikointireitille. Kaksi kättä nousi heti, kaksi muuta vähän myöhemmin. Yllättäen jokaisen käden toisessa päässä seisoi diabeetikko.

Miten ihmeessä minua puri vaelluskärpänen? En ole juuri ikinä telttaillut, en koskaan omistanut vaelluskenkiä, rinkkakin on ollut selässä vain muutaman kerran (mm. kesäreissullani halki Euroopan, siitä kirjoitin jutunkin NDY:n blogiin) enkä ole ikinä oikein osannut nauttia luonnon hiljaisuudesta. Miksi sitten juuri nyt? Palaan tähän hiukan myöhemmin, mutta ensin kerron retkemme kokoonpanosta:

Niina, muutaman kerran Lapissa vaeltanut erähenkinen sairaanhoitaja (sairaanhoitajahan on aina hyvä olla omasta takaa!), johon tutustuin 10 vuotta sitten ensimmäisessä aikuisikäni diabetestapahtumassa, jo kauan ennen NDY:n perustamista. Niinan viimeisestä vaelluksesta on suurin piirtein yhtä kauan, mutta patikointireissut ovat edelleen kirkkaina mielessä.

Miika, kasaamani konkkaronkan uusin tuttavuus tuli mukaan yhdistystoimintaan ja ystäväpiiriini kertaheitolla NDY:n kevätristeilyllä Tukholmaan toukokuussa 2012. Miika on metsuriseksuaalipartoineen joukon leppoisin ja rauhallisin, vaikka kuluttamansa kahvin määrästä voisi päätellä miehen olevan ennemminkin kuin huippuunsa viritetty Duracell-pupu. Leppoisuutta ja kahvia kyllä molempia kaivataan retkellämme.

Esa, ryhmä rämästämme se, jonka kanssa olen viettänyt eniten aikaa. Esa on henkilökohtainen IT-tukeni ja vuosien saatossa läheiseksi muuttunut rakas ystäväni. Esa ei puhu paljon, mutta silloin kun puhuu, puhuu pitkästi. Odotan siis innolla leirinuotiotarinoita piirilevyistä, binäärijärjestelmistä ja prosessoriytimistä. Tietää se kyllä vähän kaikesta muustakin.

Tero, opiskelijapoika, joka tosin opiskelun sijaan tekee töitä. Ja ajaa autoja. Ja moottoripyöriä. Ja varmaan kaikkia muitakin kovaa liikkuvia kulkuneuvoja. Tero on aina mukana kaikessa eikä Tero koskaan jättäisi naista pulaan. Tämä ominaisuus tulee varmasti ajankohtaiseksi reissumme viimeisenä päivänä ja varsinkin viimeisten vaarojen laelle noustessa.

Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan elinikäiseen autoimmuunisairauteen sairastumisemme vuoksi.

Meitä kaikkia yhdistää ensisijaisesti diabetes ja NDY. Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan siksi, että olemme kaikki sairastuneet aikanaan, tahoillamme, elinikäiseen autoimmuunisairauteen. Ilman diabetesta en olisi nyt päätä pahkaa suunnittelemassa 73 kilometrin patikointia keskellä kuohuvia könkäitä, jylhiä metsiä ja mahtavia maisemia – ainakaan samojen tyyppien kanssa.

Meitä kaikkia yhdistää myös hämmentävä huumori, vai mitä sanoisitte ajatuksesta kehittää verensokerimittari Modziin ominaisuus, jolla saamme ystävämme Modz-Riitan teleportattua Rukan laelle karkottamaan karhuja tai tarjoamaan meille sellaisen – kylmänä? Nauramme yhdessä Varustelekan Bullet Meal -mainokselle ja odotamme innolla vaelluksen ravintoympyrän tärkeintä osuutta, jälkiruokaa.

Olemme kaikki viisi erilaisia, mutta silti meitä yhdistää yksi suuri yhteinen tekijä. En halua tässä yhteydessä korostaa sanaa sairaus, vaan puhun mieluummin fiiliksestä, siitä samasta, mistä kaikessa vertaistuessa on kyse. Vaikka olemme täysin eri tavoilla erilaisia, ymmärrämme tietyn osan toisistamme sanomatta sanaakaan.

Niin ja miksi tämä retki sitten oikeasti tehdään ja miksi juuri nyt? Suunnittelimme taas retkeä tavatessamme toisemme tammikuun puolivälissä ja kartan tutkimisen lomasta Miika kysyi yllättäen: ”Onks tää joku tällainen kolmenkympin kriiseilyretki?”

Ilman ainuttakaan aiheeseen liittyvää ääneen lausuttua sanaa oli ymmärretty retken perimmäinen tarkoitus. Kyllä. Olen ihan oikeasti aikuinen ja kyllä, pystyn tähän.

Diabeetikkonakin.

Karhunkierros_01

Liikunta ja insuliini, mikä yllättävä yhtälö!

Heti alkuun myönnän, että en ole mikään himoliikkuja. Urheilen keskiverrosti ja epäsäännöllisen säännöllisesti. Viime syksyn kävin parissa eri jumpassa viikottain, mutta siihen se jäi. Olen kuitenkin aina harrastanut jotakin, jollain tavalla. Itsepuolustusta, tanssillista voimistelua, koripalloa, yleisurheilua, joogaa, lumilautailua, zumbaa, sählyä… Yhteistä kaikille harrastuksilleni on kuitenkin ollut se, että käyn ohjatuilla tunneilla. Itsenäisesti ja oma-aloitteisesti en vain saa mitään aikaiseksi. Juoksulenkki muuten kuin kerran vuodessa Naisten kympillä tuntuu aivan ylivoimaisen vaikealta.

Nyt vuoden lopussa ultraurheilijaystäväni sai minut houkutelluksi kanssaan lenkkipolulle. Olin ehkä itsekin yllättynyt siitä, että jaksoin kyllä juosta. Ehkä siinä on jokin näyttämisenhalu, joko hänelle tai itselleni, tiedä sitten siitä. Pieni kilpailuvietti herää kun toinen juuri sopivan ärsyttävästi juoksee pari senttiä olkapäälinjani edellä! Mutta totuus on se, että liikunta ja varsinkin tämä tasainen juoksu yhdistettynä insuliinin määrään tekee ihmeitä verensokereille!

Insuliinin ja liikunnan yhdistäminen on aina vähän arpapeliä, mutta noin perusperiaatteessa pärjään hyvin. Välillä yllättäviä käänteitä kuitenkin tapahtuu, varsinkin, jos itse tekee muutaman virhearvioinnin jo aamulla…

Olimme sopineet juoksulenkin taas viime perjantaiksi klo 17. Minulla oli kahvitilaisuus töissä klo 15 ja ajattelin niillä kakuilla ja tuulihatuilla pärjätä lenkin yli ja syödä päivällisen vasta myöhemmin. Ajatuksenahan tämä oli äärimmäisen toimiva konsepti. Kun sitten kolme palaa kakkua, kaksi tuulihattua ja kaksi mukillista sokeripommacia nautittuani käännyin insuliinipumppuni puoleen (tarkoituksena säätää alhaisempi tilapäinen basaali ja ottaa pieni bolus herkuille) kauhukseni huomasin, että insuliini oli LOPPU! Oli ollut ehkä jo puolisen tuntia. Olin siis lähtenyt töihin ja laskenut, että pumpussa oleva insuliini riittää hyvin kotiin saakka. Matikkapääni ei selkeästi ollutkaan aamulla ihan kunnossa. Kauhunsekaisin tuntein mittasin kotimatkalla sokerit, vasta 15.2 mmol/l, ok, ymmärrän. Minulla ei varsinaisesti ollut aikaa vaihtaa pumppuun uutta säiliötä, joten nappasin käyttööni varajärjestelmän, insuliinikynät.

20150121_101503

Mielessä kävi lenkin peruminen, mutta ultraurheilijaystävälleni tämä ei tullut kuuloonkaan. Hän on itsekin diabeetikko, joten ainakin vertaistukea ongelmalleni löytyi. Pistin siis muutaman yksikön normaalia pienemmän pitkävaikutteisen ja 3,5 yksikköä pikavaikutteista. Miksi juuri sen verran? Mututuntumalla se kuulosti hyvältä. Mitään muuta perustetta tuolle määrälle ei ollut. Minulla ei ollut mitään käsitystä kumpaan suuntaan verensokerini juostessa päättäisi lähteä, joten nappasin taskuuni verensokerinmittarin ja insuliinin sekä energiageeliä. Varauduin siis kaikkeen mahdolliseen, mitä lenkin aikana saattaisi tapahtua.

©Karita Fyrstén

Puolen tunnin juoksun jälkeen mittasin sokerit: 13.4 mmol/l. Tämä ei tarvinnut mitään erityistoimepiteitä, askel nousi ihan normaalisti. Puoli tuntia myöhemmin vauhti alkoi hyytyä. Mittasin uudestaan: 5.5 mmol/l. Vau, aika nopeasti olivat arvot laskeneet! Vähän jopa turhan nopeasti… Insuliini, tuo ihmeaine, oli yllättänyt jälleen. Ei muuta kuin energiageeli kitaan ja vielä puoli tuntia tehokasta lenkkiä. Lopulta suihkun jälkeen sokerit olivat 11.9 mmol/l, hiukan korkeat, mutta parempi niin kuin liian matalat.

Näin perästä päin analysoiden pärjäsin ihan hyvin. Jos olisin pistänyt vähemmän pikavaikutteista, olisivat sokerit saattaneet jäädä liian korkealle ja jos olisin pistänyt sitä vielä enemmän, olisin varmasti joutunut ryömimään kotiin. Toinen pussi energiageeliä olisi voinut olla liikaa ja lopputuloksena uudet korkeat. Energiageelin nauttimatta jättäminen taas olisi varmasti ollut äärimmäisen huono ratkaisu.

Mitä minä sitten tästä opin? Kaksi asiaa:

1. Älä luota siihen, että pumpussa oleva insuliinijämä riittää koko työpäiväksi.

2. Minut saa näköjään ylipuhuttua lähtemään mihin vain, täysin diabeteksesta huolimatta.

Multinational Forces Compete in Grand Bara 15k

Juosten kohti ääretöntä ja sen yli?