Kävin eilen silmänpohjakuvissa. Kyseessä on rutiininomainen toimenpide diabeetikolle. Silmänpohjia kuvataan jotta yhden monista diabeteksen lisäsairauksista – diabeettisen verkkokalvosairauden eli diabeettisen retinopatian – etenemistä voitaisiin seurata ja tarvittaessa aloittaa toimenpiteet muun muassa näön säilyttämiseksi. (tieteellisempää tekstiä täältä)

Lievää taustaretinopatiaa diabeetikon silmässä (huom! ei minun!)

Näön menetys kuulostaa pelottavalta, eikö? Niin se vähän onkin. Pääpiirteittäin retinopatia tarkoittaa sitä, että silmän hiussuonet ovat pullistuneet, suonet vuotavat tai silmään on kasvanut suonen tukosten ympärille uudissuonia. Oireet voivat olla pitkään aika vähäisiä (eli näkö ei vain yks-kaks häviä), varsinkin jos muutokset eivät ole tarkannäön alueella. Retinopatia saatetaankin siis todeta yllättäen silmien terveystarkastuksen yhteydessä. Uudissuonten ilmaantuessa silmänpohjiin alkaa kuitenkin olla jo kiire, näkö voi heiketä ihan muutaman viikon sisällä ja lopulta kokonaan kadota. (pkssk.fi)

Esimerkiksi tältä voisi maailma näyttää retinopaattisten (?) silmien läpi

Retinopatian vaurioittamia silmiä hoidetaan laserilla tai silmänsisäisillä pistoksilla. Ei kuulosta kivalta, vai mitä? Onko laserointia sitten mahdollista välttää? On, mutta…

Hyvä hoitotaspaino vähentää silmänpohjamuutoksia, mutta ei pysty kuitenkaan kokonaan estämään niitä. Riski muutoksiin kasvaa mitä pidempään diabetesta sairastaa. Kun sairautta on kestänyt yli 20 vuotta, on verkkokalvomuutoksia yli 90 % ykköstyypeistä. (terveyskirjasto.fi) Retinopatia -diagnoosia ei kuitenkaan automaattisesti lätkäistä otsaan, vaan sairauden kehittymistä on mahdollista hidastaa tai jopa kääntää kelkka parempaan suuntaan juurikin hoitotasapainoaan viilaamalla.

Omalla kohdallani silmänpohjia on seurattu jo vuosia, yleensä vuoden välein. Epikriisissä vilahtelevat sanat ”taustaretinopatia” ja ”vähäiset muutokset”. Ei kuulosta kovin kummoiselta, eihän? Mutta jos taustalla vaanii tieto jonain päivänä mahdollisesti tapahtuvasta laseroinnista ja tuttavapiirissäkin säteen alle joutuu yhä useampi pitkään sairastanut, alkaa näön menetys kummasti kummitella mielessä. Tämä on yksi syy siihen, miksi olen jo vuosia halunnut sensoroivaa pumppua, sen avulla tasapainon pitäminen on ainakin periaatteessa helpompaa ja jos vain millään tavoin pystyn enempiä muutoksia estämään…

Näistä synkistä tunnelmista palaan kuitenkin eiliseen kuvauskäyntiini. Mustuaiset lautasen kokoisina lähinäkö suurin piirtein olemattomana astelin kameran eteen. Jännittäähän se aina, tälläkö kertaa se kuvaaja ilmoittaa, että kolmekymmentä suonta poikki ja valtava verenvuoto molemmissa silmissä ja seuraavasta ovesta laserin alle, mars. Valoon tiukasti tuijottaen kuuntelin, kun kuvaaja (joka muuten ei ole lääkäri eikä voi silmiäni diagnosoida, mutta ehkä nyt jo eläkkeelle jäädessään tietää jutun jos toisenkin silmänpohjista) jutteli niitä näitä ja lopulta pudotti pommin:

”Silmänpohjistahan sen diabeetikon hoitotasapainon sitten oikeasti näkee, näissä ei voi huijata kuten vaikka ennen pitkäaikaissokerin mittausta tsempataan vain se kaksi kuukautta. Kattelin tossa sun edellisiä kuviasi, nämähän näyttää ihan tosi paljon siistimmiltä, onko sulla hoitotasapaino parantunut?”