Päätin jossakin kesäkuisella Karhunkierroksella puraiseman vaelluskärpäsen innoittamana lähteä yksin metsään. Kyllä, yksin. Minä, täysverinen kaupunkilainen jolle Helsinkikin tuntuu olevan aivan liian pieni kyläpahanen. Yksin metsään, ötököiden ja kasvillisuuden ja kaiken sekaan kävelemään ja telttailemaan.

Mikäs siinä sitten, ei muuta kuin teltan ja trangian ostoon ja matkamenun suunnitteluun. Olen aiemminkin maininnut, että ajatuksissani ei matkaa miettiessä ensimmäisenä ole diabetes. Nytkin hypoeväät – energiageelit, siripirit ja myslipatukat – löysivät tiensä rinkkaan vasta viimetingassa. Onneksi niitä oli jäänyt yli Karhunkierrokselta, sillä olin siellä pyörinyt kortisonipistoksesta johtuen lähinnä korkeilla sokereilla (reissun keskiarvo taisi olla 15 mmol/l).

Valmistelut suoritettuani käänsin heinäkuisena lauantaiaamuna auton kohti Hämeenlinnaa ja Evon retkeilualuetta, mittarin näyttäessä 9.1 mmol/l.

Evolla ostin kartan ja löin lukkoon reittivalintani (jota myöhemmin typeränä menin muuttamaan, tästä lisää alempana…) ja mittasin sokerit: kello 14:15 ja 7.2 mmol/l. Matka sai siis alkaa:

Vihreitä ilvesreitin kylttejä seuratessani ja ensimmäiselle harjulle kiivetessäni mietin, että mittaustulos oli juuri passeli arvo retkeilyyn. Väärin! Kello 15:50 ja 3.4 mmol/l todisti toisin. Pari energiageeliä ja eteenpäin:

Näköjään kortisoni oli tehnyt kesäkuussa korkeiden verensokereiden lisäksi tepposet myös muistilleni, sillä pumpun basaalia en tietenkään ollut etukäteen käynyt korjaamaan, eihän sitä tarvinnut Karhunkierroksellakaan! Nyt alkoivat jo kellot soida, pitäisi ehkä vähän säätää. Pumppuun 60 % ja eteenpäin! Matkan paras osuus oli kainalonkorkuista heinää kasvava entinen hakkuualue, jonka jälkeen jouduin nappaamaan jälleen pari energiageeliä (ja pari polun vierestä löytämääni metsämansikkaa).

 

Lounaspaikalle Sorsakolun laavulle saavuin aika myöhään, siinä kuuden hujakoilla. Ja taas oli nälkä! Lämmitin trangialla sienikeittoa ja jälkkäriksi vetäisin myslipatukan, neuvoin kartan avulla auton kanssa paikalle saapuneita retkeilijöitä. Maisemat olivat mahtavat, mutta mielessä muhi ajatus pidemmälle kävelemisestä. Ilma oli kaunis ja luvattua sadettakaan ei kuulunut. Kartasta laskeskelin, että 12 kilometriä oli tultu ja kyllä jaksaisin vielä viralliselle telttapaikalle jäljellä olevat 6 tallustella. Virhe! Basaalia laskin jälleen, nyt näkyi ruudussa enää 40%.

Sade alkoi ennen kuin ensimmäinen kilometri oli täynnä. 2,5 km jälkeen päätin oikaista. Oikaisin 40 minuutin ylimääräisen lenkin keskellä litimärkää korpea. 20 minuuttia täysin väärään suuntaan ja 20 minuuttia takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta päädyin hiekkatielle, jossa seuranani oli olan yli kurkkiva armeija hyttysiä. Suosittelen, ettei kukaan koskaan ikinä milloinkaan unohtaisi hyttysmyrkkyä kotiin lähtiessään luontoon retkeilemään. Basaalia laskin 20 % saakka. Lopulta, kello 21:20 nähdessäni Koveron leirintäalueen kyltin olisin voinut itkeä onnesta. Verensokeri 4.0 mmol/l, lounaan jälkeen oli mennyt vielä kaksi energiageeliä. Virittelin nuotion (kyllä, minä, itse!) ja paistoin makkarat ja grillasin sipulit sekä söin salaatin virkaa toimittavat kurkut ja tomaatit. Leiriruuan ei siis tarvitse olla pelkkää pussikeittoa!  Jälkiruuaksi nautin muutaman siripirin, varmuuden vuoksi. Teltta oli ikävä pystyttää märkään maahan, mutta onneksi sen sisällä oli lämmintä ja kodikasta ja sateen ropinaan oli mukava nukahtaa.

Aamulla heräsin siihen samaan sateeseen eikä se tuntunut enää ollenkaan mukavalta. Aamupalaa ennen kello 10:19  mittari huusi 17.6 mmol/l. Hups. Yöllä ei paljon liikuta, joten basaalin olisi ehkä voinut nostaa normaaliksi tai ainakin ylemmäs sieltä paristakympistä. Annosopas ehdotti pistämään puurosta, paistetusta kananmunasta ja kahvista koostuvalle aamupalalleni (+ korjaus korkeille) 9,5 yksikköä bolusta. Pistin 3,5 ky, täytin vesipulloni kaivosta ja läksin takaisin päin.

Edellisestä päivästä viisastuneena olin päättänyt jättää märän metsän taakseni ja kävellä tietä pitkin puoliväliin eilistä Sorsakolu-Kovero -reittiä. Virhe! Kun kovilla vaelluskengillä kovaa hiekkatietä tallusteltuani lopulta sujahdin tieltä metsään kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, mutta oikaistuani jälleen 2 x +10 min verran alkoi tämän kaupunkilaisen mitta olla täynnä niitä puita ja sitä ah-niin-ihanaa luontoa. Sorsakolulla en vaivautunut enää edes pysähtymään, vaan painelin polkua eteenpäin. Mittasin sentään sokerit, klo 12:19 ja 4.0 mmol/l. Myslipatukka ja basaalin lasku 15 %, aamupalalle pistetty reilusti vähennetty bolus oli siis harvinaisen fiksu veto.

Reittini oli osittain rengasreitti, joten paluumatka kiersi Savijärven länsipuolta. Länsipuolella on myös asutusta ja autoteitä. Tutkailin jälleen karttaa ja jalkojen huutaessa hoosiannaa oikaisin, kerrankin onnistuneesti! Käpyttelin viimeiseen 1,5 km kyltille saakka hiekkatietä ja lauleskelin mennessäni. Mieli oli hyvä, aurinko paistoi ja lehmätkin ammuivat seuranani:

Palasin autolle melko lailla tasan 24 h kestäneeltä retkeltäni ja ensimmäisenä tietysti mittarin kimppuun: 14:24 ja 11.7 mmol/l. Basaali normaalille, hypoeväät etupenkille ja kohti kotia!

Pidin koko retken ajan kahta kännykkääni soittovalmiudessa, jos jotakin olisi tapahtunut (loukkaantuminen, hypoeväiden loppuminen, jokin muu mullistus), olisin saanut hetkessä yhteyden ulkomaailmaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan.  Vaikka muut valmisteluni ja suunnitteluni menivät aika lailla nappiin (lähinnä varusteet, tarvikeet, ruoka sekä hypoeväät), epäonnistuin surkeasti kahdessa aika tärkeässä asiassa. Reittivalinnassa ja insuliinisuunnittelussa.

Diabeetikko voi tehdä rankkojakin vaellusreissuja yksin, en näe siinä mitään ongelmaa. Mutta liikunnan ja raittiin ilman kombo on yllättävä ja se tulee minunkin ottaa huomioon jatkossa tarkemmin.

Tässä vielä alkuperäiset reittisuunnitelmani ja lopulliset ”oikaisuni” (avautuu klikkaamalla isommaksi):

Huutelin lokakuun puolivälissä Facebookissa vaellusseuraa Karhunkierrokselle – Suomen suosituimmalle patikointireitille. Kaksi kättä nousi heti, kaksi muuta vähän myöhemmin. Yllättäen jokaisen käden toisessa päässä seisoi diabeetikko.

Miten ihmeessä minua puri vaelluskärpänen? En ole juuri ikinä telttaillut, en koskaan omistanut vaelluskenkiä, rinkkakin on ollut selässä vain muutaman kerran (mm. kesäreissullani halki Euroopan, siitä kirjoitin jutunkin NDY:n blogiin) enkä ole ikinä oikein osannut nauttia luonnon hiljaisuudesta. Miksi sitten juuri nyt? Palaan tähän hiukan myöhemmin, mutta ensin kerron retkemme kokoonpanosta:

Niina, muutaman kerran Lapissa vaeltanut erähenkinen sairaanhoitaja (sairaanhoitajahan on aina hyvä olla omasta takaa!), johon tutustuin 10 vuotta sitten ensimmäisessä aikuisikäni diabetestapahtumassa, jo kauan ennen NDY:n perustamista. Niinan viimeisestä vaelluksesta on suurin piirtein yhtä kauan, mutta patikointireissut ovat edelleen kirkkaina mielessä.

Miika, kasaamani konkkaronkan uusin tuttavuus tuli mukaan yhdistystoimintaan ja ystäväpiiriini kertaheitolla NDY:n kevätristeilyllä Tukholmaan toukokuussa 2012. Miika on metsuriseksuaalipartoineen joukon leppoisin ja rauhallisin, vaikka kuluttamansa kahvin määrästä voisi päätellä miehen olevan ennemminkin kuin huippuunsa viritetty Duracell-pupu. Leppoisuutta ja kahvia kyllä molempia kaivataan retkellämme.

Esa, ryhmä rämästämme se, jonka kanssa olen viettänyt eniten aikaa. Esa on henkilökohtainen IT-tukeni ja vuosien saatossa läheiseksi muuttunut rakas ystäväni. Esa ei puhu paljon, mutta silloin kun puhuu, puhuu pitkästi. Odotan siis innolla leirinuotiotarinoita piirilevyistä, binäärijärjestelmistä ja prosessoriytimistä. Tietää se kyllä vähän kaikesta muustakin.

Tero, opiskelijapoika, joka tosin opiskelun sijaan tekee töitä. Ja ajaa autoja. Ja moottoripyöriä. Ja varmaan kaikkia muitakin kovaa liikkuvia kulkuneuvoja. Tero on aina mukana kaikessa eikä Tero koskaan jättäisi naista pulaan. Tämä ominaisuus tulee varmasti ajankohtaiseksi reissumme viimeisenä päivänä ja varsinkin viimeisten vaarojen laelle noustessa.

Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan elinikäiseen autoimmuunisairauteen sairastumisemme vuoksi.

Meitä kaikkia yhdistää ensisijaisesti diabetes ja NDY. Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan siksi, että olemme kaikki sairastuneet aikanaan, tahoillamme, elinikäiseen autoimmuunisairauteen. Ilman diabetesta en olisi nyt päätä pahkaa suunnittelemassa 73 kilometrin patikointia keskellä kuohuvia könkäitä, jylhiä metsiä ja mahtavia maisemia – ainakaan samojen tyyppien kanssa.

Meitä kaikkia yhdistää myös hämmentävä huumori, vai mitä sanoisitte ajatuksesta kehittää verensokerimittari Modziin ominaisuus, jolla saamme ystävämme Modz-Riitan teleportattua Rukan laelle karkottamaan karhuja tai tarjoamaan meille sellaisen – kylmänä? Nauramme yhdessä Varustelekan Bullet Meal -mainokselle ja odotamme innolla vaelluksen ravintoympyrän tärkeintä osuutta, jälkiruokaa.

Olemme kaikki viisi erilaisia, mutta silti meitä yhdistää yksi suuri yhteinen tekijä. En halua tässä yhteydessä korostaa sanaa sairaus, vaan puhun mieluummin fiiliksestä, siitä samasta, mistä kaikessa vertaistuessa on kyse. Vaikka olemme täysin eri tavoilla erilaisia, ymmärrämme tietyn osan toisistamme sanomatta sanaakaan.

Niin ja miksi tämä retki sitten oikeasti tehdään ja miksi juuri nyt? Suunnittelimme taas retkeä tavatessamme toisemme tammikuun puolivälissä ja kartan tutkimisen lomasta Miika kysyi yllättäen: ”Onks tää joku tällainen kolmenkympin kriiseilyretki?”

Ilman ainuttakaan aiheeseen liittyvää ääneen lausuttua sanaa oli ymmärretty retken perimmäinen tarkoitus. Kyllä. Olen ihan oikeasti aikuinen ja kyllä, pystyn tähän.

Diabeetikkonakin.