Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran sitä, mitä onnellisuus on. Tämä ajatus juontui mieleeni jonkin Netflixin tarjoaman RomKomin repliikistä, joten sen suurempaa tarinaa ei ole taustalla. Mutta olenpahan nyt kuitenkin miettinyt. Minulla tuntuu olevan asiat onnellisesti, on asunto, työpaikka, perhe, ystäviä, kissa. Ja diabetes.

En nyt tietenkään ole onnellinen diabeteksesta, hulluhan olisin jos niin väittäisin. Mutta olen onnellinen siitä, että diabeteksen vuoksi tarkkailen itseäni jatkuvasti ja pystyn seuraamaan mielialojeni vaikutusta omaan kehooni. Diabeetikkona yksi tapa ajatella onnea tai onnellisuutta on se, miltä minusta tuntuu. Tarkemmin sanottuna, miltä diabeteksestani tuntuu.

Surullinen, masentunut ja väsynyt diabetes tuntuu helposti korkeilta sokereilta tai sokereiden vuoristoradalta. Se tuntuu uuvuttavalta, ikävältä, ärsyttävältä. Se aiheuttaa turhautumista, lisää stressiä, saa aikaan riittämättömyyden tunnetta kun sokerit eivät vain tottele! Se tuntuu varmasti samalta kuin hamsterista juoksupyörässä, sitä juoksee päivästä toiseen samaa rinkulaa voimatta juurikaan vaikuttaa lopputulokseen, pääsemättä koskaan pois.

Onnellinen diabetes tuntuu energiseltä. Voimaannuttavalta. Tasaiselta. Se lisää jaksamista, se lisää hymyjä, se saa aikaan naurua ja tuottaa onnen hetkiä. Osaamisen ja pystymisen tunne vahvistuu kun ymmärrän miksi sokerini käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät ja pienistä horjahduksista jaksaa silloin ottaa opikseen.

Viime päivinä diabetekseni on ollut onnellinen. Vaihdoin insuliinini kokeilumielessä Apidrasta NovoRapidiin (olen vuosien saatossa käynyt läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin pikavaikutteiset…) ja entisten 10+ arvojen sijaan sensorikäyrässä näkyy paljon useammin seiska – tai jopa kutonen.
       

Toki välillä käydään korkeilla. Mutta se ei ahdista, se ei masenna, se ei tunnu siltä kun mikään ei tunnu miltään.

Sen kestää ja siitä voi oppia, tänään oli hyvä päivä, huomenna on vieläkin parempi!