Tässä Australian matkallani tuli eteen tilanne, jolloin pohdin sitä, miten diabetes on muovannut minusta minut. Muutama blogaus taaksepäin puhuin diabetesminän ja arkiminän eroista, sellaisesta tietynlaisesta terveydellisestä kaksoiskansalaisuudesta. Jos ei nyt mennä niihin eroihin, vaan mietitään sitä, mitä diabetes on tuonut elämääni ja miten se on omalta osaltaan muokannut minua, jos on.

En lähtökohtaisesti ollut kovin rohkea lapsi. Isäni sanoi minulle joskus, ettei ota minua enää mukaansa, kun en suostunut kättelemään hänen kavereitaan vaan piilottelin vain selän takana. Juoksin kuusivuotiaana joulupukkia pakoon mummun selän taakse, vaikka tiesin joulupukin olevan isä, saappaat paljastivat. En vielä riparillakaan ollut ensimmäisenä nostamassa kättä pystyyn iltaohjelman vapaaehtoisia kuulutettaessa. Jotain kuitenkin tapahtui jossakin välissä. Oliko se vaihtarivuosi ihan ”omillaan” (vaikka vaihtarina olin melkeinpä enemmän sidoksissa isäntäperheeseeni ja heidän aikatauluihinsa kuin täällä kotona), oliko se ensimmäiset varsinaiset diabeetikkokontaktit 19-vuotiaana ja lähtö hyporisteilylle melkeinpä täysin tuntemattomien kanssa, oliko se lukiosta pois pääsy ja lakkiaisia seuraavana päivänä kotoa muutto? En tiedä, mutta ehkä kaikki nämä ovat vaikuttaneet siihen, millainen nyt olen.

Koen olevani vastuullinen. Tätä kaikki eivät ehkä allekirjoittaisi, mutta tiedän itse olevani. Se ei näy siivoamisessa, se ei näy aikataulujen pitämisessä, se ei näy tenttikirjojen tavaamisessa, se ei aina näy diabeteksen hoidossakaan. Mutta siellä se on, taustalla. Teen työni loppuun saakka enkä jätä niitä hoitamatta. Luen tunnollisesti kokousmateriaalit ennen Diabetesliiton liittovaltuuston kokousta. Valmistelen Nuorten Diabetesyhdistyksen hallituksen kokouksen huolella (vaikka aina luulen, etten ole tehnyt tarpeeksi!). Pidän huolta sokereistani ja lasken niitä hiilihydraatteja. Vastuullisuuteni on ehkä sellaista piilossa olevaa, takaraivossa jyskyttävää vastuullisuutta. Koen, että se on suurelta osin diabeteksen syytä. Vaikka teini-ikäisenä olinkin jokseenkin huikenteleva diabetekseni suhteen, oli minulla koko ajan paketti jotenkin kasassa ja ainakin tiedostin omat vastuuni ja sen, miten omasta itsestä pidetään huolta.

Tämä taas on tuonut siihen, että olen aika itsenäinen. Toki tarvitsen seuraa ja rakastan sitä, kun ympärillä on ihmisiä, mutta pärjään ihan hyvin yksiksenikin. Tunnen ihmisiä, jotka tarvitsevat koko ajan viereen jonkun, he eivät osaa tai kykene olemaan ihan vain itsensä kanssa. Minulla tätä ongelmaa ei varsinaisesti ole. Teen itse omat päätökseni ja osaan myös ajatella itsekkäästi, sekin on taito joka nykyään tuppaa monelta unohtumaan. Olisinko kasvanut itsenäiseksi, jos en olisi joutunut siihen pakolla oppimaan jo nuorena?

Olen aktiivinen. Harrastan yhdistystoimintaa, joka jo itsessään pakottaa jonkinlaiseen aktiivisuuteen. Olen pj, valtuutettu, kahden eri toimikunnan jäsen, nykyään myös kansainvälisesti. Olen ollut pj, vpj, sihteeri. Kaikesta tästä nautin. Nautin siitä, kun saan luoda asioita, kehittää toimintatapoja, suunnitella tapahtumia. Ehkä nauttisin näistä asioista myös ilman diabetesta, mutta olisinko ajautunut näin moneen ja päässyt näin pitkälle ilman sitä?

Ajan myös asioita aktiivisesti. Liittovaltuustossa minut tunnetaan varmasti lähinnä siitä, että yritän puhua ihmisille Facebookin ja sosiaalisen median tärkeydestä tämän päivän yhdistystoiminnassa. Hyvillä mielin voin todeta, että jotkut jopa kuuntelevat minua paasatessani Twittereistä ja Intagrammeista. 🙂

Tähän loppuun vielä yksi video. Maailman rumimmaksi naiseksi tituleerattu Lizzie Velasquez sairastaa syndroomaa, jonka vuoksi hän ei voi lihota. Hän on myös sokea toisesta silmästään. Lizzie on kääntänyt nämä ”epäkohdat” ympäri ja päättänyt, ettei hänen ulkonäkönsä määrittele häntä.

Olisinko minä siis tällainen myös ilman diabetesta? Vai määritteleekö diabetes minut liiaksikin? En osaa tarjota vastausta tähän, tällainenhan minä olen, tällaiseksi olen kasvanut. Miten suuri vaikutus on ollut pienenä sairastumisella ja miten paljon on geeneissä ja yhteiskunnassa? Haluan uskoa, että vaikka diabetes on tuonut elämääni paljon ja vielä enemmän, se ei kuitenkaan varsinaisesti määrittele minua minuna.  Lopputuloksena voisin todeta, että onpa mikä tahansa koulinut minusta tällaisen, ihan hyvän lopputuloksen se on saanut aikaan.