Kävin joulukuun puolessa välissä sateisen Yarra-joen rannalla keskustelun tanskalaisen diabeetikon ja tämän tyttöystävän kanssa. Koko heidän seurusteluaikansa oli diabetes ollut mukana kuvioissa, taustalla. Siitä ei siis kuitenkaan oltu juuri puhuttu, ei ennen kuin kaksi vuotta sitten jolloin IDF:n YLD-ohjelma alkoi. Tyttöystävä oli kovin kiinnostunut siitä, mitä me tekisimme jos meille tarjottaisiin parannuskeinoa diabetekseen. Hänen hämmennyksensä oli suuri, kun vastasimme kuin yhdestä suusta, että ei, emme ottaisi parannusta.
Tämä kuulostaa aika rajulta, tiedän, ja totuus olisi varmasti toisenlainen jos jollakin TODELLA olisi tarjota se keino, jolla pääsisin eroon jokapäiväisistä mittauksista ja pistoksista. Tottakai olisi paljon helpompaa elää ilman kaikkea sitä ylimääräistä. Yritimme kuitenkin selittää tuolle tyttöystävälle ajatuksiamme, avata hiukan sitä paksua verhoa, joka eristää salaisen diabetesmaailmaamme kaikesta muusta.
Lopputulemana oli tämä suuri ajatus: me länsimaissa emme voi toivoa parannusta, koska, let’s face it, sitä ei ikinä meidän elinaikanamme tule. Toivo olisi turhaa ja saattaisi vaikuttaa psyykkeeseemme negatiivisella tavalla. Toisin sanoen saattaisimme omistaa kaiken aikamme toivolle ja alkaisimme inhota tätä sairautta -> emme pystyisi enää elämään sen kanssa normaalia elämää. Kehittyvissä maissa taas toivo on kaikki mitä heillä on. Kun ei ole insuliinia, olkoon syynä sen puuttuminen kaupasta tai siihen vaadittavan rahan puute, on pakko toivoa pelastusta. On pakko luottaa siihen, että parannuskeino tulee. Ja jos ei nyt ihan huomenna niin ainakin lähitulevaisuudessa. Voisin kuvitella, että heille se, että toivoa ei olisi, vaikuttaisi taas negatiivisesti psyykeeseen.
Tässä on sitten tämän jutun kääntöpuoli: jos tämä pelastus tulisi, toive toteutuisi ja parantava eliksiiri (tai suihke tai rokote tai pilleri tai vaikka leikkaus) todella tulisi, ei se tulisi kehittyviin maihin. Se tulisi meille rikkaille länsimaalaisille, meille, jotka lähtökohtaisesti emme voi sitä edes toivoa. Silloin kehittyvän maan toive muuttuisi toiveeksi rahasta, mahdollisuudesta ostaa tuo pelastus. Ongelma ei korjaantuisi, diabeteksessaan köyhät edelleen köyhtyisivät ja rikkaat rikastuisivat, eli parantuisivat.
Voiko asiaan vaikuttaa? Emme voi mennä kehittyvään maahan mukanamme salkullinen insuliinia. Ensinnäkään se ei riittäisi, toisekseen se ei poistaisi ongelmaa. Voimme vain tukea ja odottaa, että kehittyvät maat itse rakentavat sen järjestelmän, mikä täällä meillä jo toivoo. Eli ehkä meidän länsimaalaisten toive tässä hetkessä pitäisikin olla parannuskeinon sijasta se, että jokainen maa voisi turvata insuliinin saatavuuden oman maansa kansalaisille, itsenäisesti.
Nyt meni aika diipiksi torstaiksi. Tähän muuten ihan toivoisin kommentteja. Olisi kiva kuulla mitä sinä olet tästä mieltä, toivotko sinä vai allekirjoitatko tämän parannuskeinon toiveen toivomisen mahdottomuuden?
Mulla toivo liehuu kynttilän lailla – mutta pidän sen vakan alla, poissa näkyvissä ja useimmiten poissa mielestä. Vaikka paljon hyvää onkin koitunut tästä taudista, ottaisin parannuksen. Ajattelisin, että aika aikaa kutakin, tämä oli hyvä matka tähän saakka, mutta matka jatkukoon taas terveenä. Toivo ei kuitenkaan ole läsnä elämässäni, olen täysin sopeutunut ja innoissani lähivuosien uusista hoitomuodoista, mutta en ole innoissani mahdollisista parannusmahdollisuuksista, joita tuntuu vilisevän joka viikko uutisissa. Luen niitä uutisia neutraalisti, koska tiedän, etteivät ne kosketa minua pitkään aikaan jos koskaan. Syleilen elämää tässä ja nyt.
Tottahan se on, ettei kai ole ketään, joka vapaaehtoisesti tämän taudit ottaisi ristikseen. Siksipä parannuskeinoja jaettaessa olisin minäkin jonossa. Mutta se juuri, ei voi toivoa, koska keinoja ei vielä ole (hämmentävää? kyllä.), eivätkä mahdollisuudet ole takeita menestyksestä. Tämänhetkinen tilanne on se, joka merkitsee, se, jolle elämä pitää rakentaa.
Mulla on ihan hyvä elämä. Eli ei. En mä enää osais elää ilman diabetesta. Toisaalta en usko, että löytyy parannuskeino, joka parantaa ykskaks, vaan sokereita pitää kuitenkin seurailla vaikka keinohaima (tms.) toimisikin. Pitää ravata lääkäreillä, pitää käydä verikokeissa, ym. Mitäs sit ku keinohaimaki poksahtais? Se ei toimiskaan.. Ikäänkuin sairastuis uudelleen. Sairastumiseni kun ei missään vaiheessa oo ollu mikään iso mörkö. Toisen kerran sairastuminen saattais olla sellanen. Ei kiitos. En halua ottaa riskiä. Meillä on aika neutraali suhde ystäväni diabeteksen kanssa. Suhde on kestänyt ilman sen suurempia myrskyjä yli 2/3 elämästäni.