Sain kutsun 5-vuotistarkastukseen työterveyshoitajalle. Sitä ennen tulee käydä labrassa. Voisi kuvitella, että labra on meille diabeetikoille pikku juttu, vähän tökätään neulalla, sillä samanlaisella jolla itsekin piikitellään päivittäin. Piece of cake.

Mut ei se yhteisk… Ei, kun ei se vaan toimi noin yksinkertaisesti.

Sairastuin, kun olin 3. Silloin, 80-luvun lopussa, käytiin verikokeessa jokaista lääkärinkäyntiä ennen eli 3 kk välein. Se teki yhteensä 4 verikoetta vuodessa. Varmasti jokainen äiti tietää, että rimpuileva pikkulapsi ei ole se helpoin verikokeen uhri, ei minunkaan tapauksessani. Kyynärtaipeessa Emlaa ja porkkanana kiiltokuva, silti itkettiin. Kun vähän kasvoin, en itkenyt enää niin paljon. Turruin, se koe otettiin aina 3 kk välein, siitä ei päässyt mihinkään. Neula ei ällöttänyt, ei pelottanut, inhotti vain.

Sitten joku keksi uuden tekniikan. Hei! HbA1C saadaankin nyt sormenpäästä! Neljä kertaa vuodessa harveni yhteen kertaan. Pääni sisällä alkoi tapahtua.

Neula kasvatti kokoaan, siitä tuli metrin pituinen, se oli minimissään 10 senttiä halkaisijaltaan ja se ei edes ollut terävä. Hoitaja joutui muistoissani aina pistämään vähintäänkin kahdesti ja joka kerta oikein ronkkimalla ronkkimaan herkkiä nuoren tytön verisuoniani. Koko vuoden aina kasvatin kauhuani sitä hetkeä varten, jolloin ei enää ollut muita vaihtoehtoja kuin astua sisään laboratoriohuoneeseen ja ojentaa käsivartensa tuntemattomalle niin kovin suojattomana, paljaana, viattomana… Oi.

Silti aina tiesin, että koe oli otettava. Purin hammasta, itkin krokotiilin kyyneliä enkä enää ikäni vuoksi edes saanut kiiltokuvia!

Jossain vaiheessa otin käyttöön uuden taktiikan, astuessani huoneeseen kerroin saman tien, että minulla on neulakammo. Tämä rauhotti minua, nyt laborantti tiesi asian ja olisi ehkä vähän helläkätisempi. Se myös useimmiten esti laborantteja heittämästä (varmaan omasta mielestään erinomaisen hassunhauskoja) kommentteja suonistani tai verikokeen ottamisesta. Muistan vieläkin elävästi seuraavat tilanteet: ”No nyt otettiin tästä vasurista, toivotaan, ettei verenpaineen mittauksessa se veri sitten tirskahda tuosta laastarista.”, ”No sultahan tulee hyvin verta, mutta kyllä tossa sellainen arpeutuma on mistä tuon neulan joutuu oikein rusauttamaan läpi.”, ”No sulle tää juttu on varmaan ihan helppoa kun oot tässä tollainen konkari!”. Ei. Ei se ollut yhtään sen helpompaa.

Kamalinta verikoekertaa on hankala valita, mutta ikävin oli vuosi sitten keväällä. Kävin vuosikokeissa lähiterveysasemallani pari viikkoa ennen lääkärinkäyntiä. Ykköstyypin ei tarvitse olla syömättä ennen koetta, mutta tämä laborantti ei uskonut eikä suostunut ottamaan osaa kokeista, jouduin siis käymään kokeessa kahdesti (en muuten ollut toisellakaan kerralla syömättä!). Hän oli todella välinpitämätön ja paperituppoa teipatessaan ei painanut tarpeeksi. Huomasin teippien olevan löysällä, mutta vedin hihan alas ja unohdin onnellisesti koko jutun. Tulos: töihin päästyäni oli koko käsivarsi ja kaksi pitkähihaista paitaani ranteesta kainaloon aivan veressä.

Yllättäen näytteenottotilanne, josta minulla on seesteisin kuva, tapahtui useampi vuosi sitten Pietarissa. Opiskelijavaihdossa vaadittavaa moninkertaviisumia varten piti käydä HIV-testissä, mutta Suomessa ottamamme, englanniksi käännetty versio ei kelvannut. Jouduin siis Pietarilaiselle terveysasemalle HIV-testiin. Siinä vaiheessa vielä aralla venäjäntaidollani solkotin labrantille, että kun tuo neula on vähän pelottava, että kun pelottaa. Nainen laski staasin pöydälle, otti käteni omiensa väliin, katsoi minua silmiin, siveli kyynärtaivetta ja sanoi ystävällisesti: ”Turhaan huolit, suonet ovat niin hyvät, että ei tämä kauaa kestä.”. Miksi tämä oli erilaista kuin kotosuomessa annetut kommentit suonistani? Sen kun tietäisi.

Edelleen kammoan verikoetta. Mukaan on pikkuhiljaa tullut myös rokotusneulakammo. Tuskin voimme puhua fobiasta, sillä suostun kyllä menemään neulallisiin tilanteisiin omatoimisesti. Ehkä yllätysverikoe on pahinta, se, että kuvittelee menevänsä tavalliselle lääkärinkäynnille, mutta jostain syystä halutaankin ottaa verikoe. Siihen ei voi valmistautua viikkoja tai edes päiviä etukäteen, se pitää tehdä heti. Mutta enää en itke, enää en rimpuile. Äskenkin työterveyslabrassa istuin hiljaa, laitoin silmät kiinni sillä hetkellä kun neula lävistää ihon ja puristin toisen käteni nyrkkiin. Olen ilmeisesti oppinut (tässä asiassa) olemaan ulkoisesti tyyni, vaikka sisällä velloisi minkälainen pelkotila.

Olen yrittänyt analysoida tätä pelkoa, miksi verikoe ja rokotus ovat pahoja, mutta insuliinikynän neulat eivät. Ehkä en ajattelen kynän neuloja neuloina, ne ovat vain joitain teräviä esineitä, jotka lävistävät vatsanahkaani. Verikokeessa taas kehostani viedään jotakin, ehkä se siksi on paha. Tämä teoria ei kuitenkaan sovi rokotteisiin. Huoh. En kai voi muuta kuin todeta, että ihmismieli on omituinen asia.