Pakastepitsa. Ei mikään jokapäiväiseen (semi)terveelliseen ruokavaliooni kuuluva ainesosa. Mutta silloin tällöin saa repsahtaa suolaisen salamin ja rasvaisen mozzarellan viettelyksiin. Ihanaa, suussa vielä seuraavana päivänäkin maistuvaa peston valkosipulia unohtamatta!

Mutta miten pakastepitsa ja diabeetikko sopivat yhteen? Yhtä hyvin kuin pakastepitsa ja kuka tahansa muukin, väittäisin. Ongelma pitsassa ja kaikessa rasvaisessa ruuassa on se, että rasvan vuoksi kaikki hiilihydraatit eivät vaikuta saman tien vaan esimerkiksi pitsassa hiilihydraattihuippu saattaa tulla vasta neljän (!!) tunnin päästä, vähän omasta kropasta riippuen.

Eilisessä sunnuntaipitsassa tulikin suureksi avuksi pumppu. Pumpussahan on toiminto nimeltä yhdistelmälisäannos. Yksinkertaisuudessaan se meinaa sitä, että kokonaisinsuliinimäärän voi jakaa kahtia, toinen osa pistetään saman tien ja toisen osan voi pistää hidastetusti esim. kahden tunnin aikana. Lähtösokerit olivat eilen ihan hillittömät, huitelin jossain yli 15 arvoissa ja pitsa oli jo uunissa. Vesikin herahti kielelle niitä tuoksuja haistellessa, eihän sitä pitsaa voinut jättää syömättä. Paketin mukaan perus 360g pakastepitsassani oli 83,50 g hiilihydraattia. Kun verensokeriarvo ja pitsan hiilarit oli lyöty pumppuun, ilmoitti se pistettäväksi määräksi 13,3 yksikköä!

Pitsaboluksessa saa itse siis päättää kokonaisinsuliinimäärän kahtiajaon. Pistin saman tien 8,0 yksikköä (osa oli pitsalle, osa sokereiden alas saamiseksi) ja loput 5,3 yksikköä jaoin seuraavalle kahdelle tunnille. Tämän kaksi tuntia olen yrityksen ja erehdyksen kautta kokenut omalla kohdallani toimivimmaksi.

Aamulla sokerit 7.2 mmol/l, ei paha, väittäisin.