Loppuvuodesta/alkuvuodesta/jossain välissä monta kuukautta sitten juttelin vähän niitä näitä ei-diabeetikkoystäväni kanssa (hah, samaisen ystävän innoittamana kirjoitin diabeetikkominästäni). Tuli puhe kesästä ja juhannuksesta. Hän suunnitteli, että toistaisimme juhannuksena 2011 tehdyn retken Pietariin. Matka jalostui sekunneissa pidemmäksi Itä-Euroopan kierrokseksi! Tähän mennessä matkasuunnitelma on elänyt jo niin, että mukaan on tullut pari uutta maata ja muutama alkuperäinen jätetään välistä. Matkaa tehdään laivalla, bussilla, lentokoneella ja junalla. Olemme molemmat kihisseet innosta suunnitelmia luodessamme ja varauksia tehdessämme. Viimeisimpänä suunnittelimme jo pakkauslistaa ja pakko se on kyllä myöntää: diabetestarvikkeet ilmaantuivat listalle vasta sen loppupäässä.

Relevantti kysymys voisi tässä kohtaa olla se, miten ihmeessä diabeetikko uskaltaa lähteä Itä-Eurooppaan kun ei edes muista kirjata matkatavaralistalle insuliinejaan ensimmäisenä? No siten, että diabetes ei ole ainoa elämääni määrittävä tekijä.

Menen, tulen ja liikun kuten tahdon: varaan matkan Kööpenhaminaan, lennän Atlantin yli Yhdysvaltoihin tai hyppään ruotsinlaivaan juuri silloin kun siltä tuntuu (ja silloin, kun siihen on varaa ja työt antavat myöten ja ja ja… ;)). Toki takaraivossa kolkuttaa muistutus lääkkeistä, mutta ne eivät sujahda laukkuun ensimmäisenä. Jos ne olisivat elämäni tärkeimmät asiat, saattaisi monta muuta ihmettä jäädä kokonaan kokematta. Kun painan kotioven kiinni perässäni, kertaan mielessäni laukun sisällön seuraavassa järjestyksessä:

1. Lompakko

2. Puhelin

3. Avaimet

4. Insuliinit ja mittari (toki tuo insuliini on nykyään helpompi muistaa kun se on letkulla kiinni ihon alla eikä esimerkiksi kauppareissulle tarvitse erikseen kyniä muistaa, mutta vähänkin pidemmällä reissulla täytyy toki pumpunkin säiliö vaihtaa)

Tälle Euroopan reissulle mukaan lähtevä ystäväni on kulkenut kanssani pienestä saakka, mutta diabetes ei ole koskaan näkynyt ystävyytemme arjessa. Täytyy ehkä jonkinlaiset perussäännöt hänen kanssaan kerrata matkan alussa (lähinnä: älä sinä pistä minuun mitään ja jos olen tajuton, soita ambulanssi). En kuitenkaan ole huolissani pärjäämisestämme. Olen elänyt tämän autoimmuunisairauteni kanssa koko elämäni, miksi siis stressata muutamasta rajanylityksestä? Kaiken lisäksi totuushan on se, ettei hoitotasapainoni järky vaikka muutaman viikon pitäisinkin sokereita varmuuden vuoksi vähän korkeammalla.

Tästä reilireissusta ilmestynee jonkinlainen diaventures-videoblogi toisaalla ja jos mahdollista, kirjoitan myös matkalta muutaman lyhyen kirjoituksen. Sitä ennen on kuitenkin kalenteri täynnä kaikenlaista tavallista ja ei-niin-tavallista diabeetikon arkea. Ensi viikolla käyn muun muassa purkamassa sensorointini sairaalassa ja kuulemassa vuosikokeiden tulokset ja tänään lähden Tampereelle Diabetesliiton liittokokoukseen, jossa onkin edessä jännittävät paikat!