Yhdysvaltalainen Sierra Sandison on parikymppinen kaunis nainen, neitosista kaikkein kaunein ainakin Idahossa. Hänen kutreilleen laskettiin Miss Idahon kruunu toissaviikolla ja siitäkös sosiaalinen media suorastaan repesi. Tai ei varsinaisesti kruunauksesta, vaan siitä, että Sierra esiintyi uimapukukierroksella insuliinipumppu klipsillä kiinni bikineissään. Alkuperäinen uutinen löytyy mm. täältä.
Sierra julkaisi kruunaamisensa jälkeen Twitterissä kuvan uimapukukierrokselta ja pyysi kaikkia seuraajiaan lataamaan omakuvan tägillä #showmeyourpump. Kuvia löytyy Facebookista, Twitteristä ja Instagramista tällä hetkellä jo tuhansia. Asiaa on puitu useissa diabetesaiheisissa blogeissa ja muissa medioissa tässä menneellä viikolla, keskiviikkona vihdoin myös täällä Suomessa Iltalehden verkkosivuilla.
Ero siihen, miten uutinen on otettu vastaan Yhdysvalloissa ja täällä meillä on ollut mielestäni hämmentävän suuri. Olen jokseenkin diabetesverkostoitunut Twitterissä ja kaikki kommentit joita olen yhdysvaltalaisilta nähnyt, ovat olleet kannustavia, kiitollisia, äärimmäisen ihastuneita siitä, että joku uskaltaa esiintyä vähissä vaatteissa elektroninen laite lanteillaan tilanteessa, joka on muutenkin jännittävä: ”Thank you Sierra for being such an inspiration!”, ”Miss Idaho inspires young girls with an empowering bikini shot.”, ”It helps by educating people and removing the stigma that somehow we were to blame.”, ”Seeing you with your pump gave me happy tears!”, ”So very proud of all the awareness your bringing diabetes!”.
Suomen päästä olen kuullut erilaisia, väheksyviä kommentteja: ”En ymmärrä kohisemista”, ”Otsassako se diabetes pitäisi olla tatuoituna?!”, ”Mitä ihmeellistä tuossa on?”, ”Turhaa säälipisteiden keräämistä tuollainen!”, ”Onko se tiapeettes nyt muka joku kohu-uutisaihe!”.
Nyt toki myönnän vähän kärjistäväni asioita, mutta tämä on se kuva jonka olen asioihin suhtautumisesta saanut. Sierran viesti ei ollut Iltalehden uutisen kommentojien olettama ”Haluan esitellä diabetekseni ja olla sen vuoksi jotenkin erityinen ja erinomainen koska uskallan.”, ei. Viesti oli tarkoitettu kaikille, diabeetikoille tai ei: Meissä kaikissa, ihan jokaisessa, on asioita, jotka eivät syystä tai toisesta sovi median luomiin kauneusihanteisiin – ja se on ihan OK! Se, ettei voi saavuttaa täydellisyyttä ei tee ihmisestä yhtään vähemmän kaunista. Kaikki me olemme kauniita.
Tämä laite, insuliinipumppu, ei missään mielessä sovi näihin median meille naisille asettamiin kauneustavoitteisiin tai -ihanteisiin, sehän on jotain ihan ylimääräistä, ruma mötikkä, hyi. Sierra uskalsi vastustaa näitä normeja ja näyttäytyä sellaisena kuin hän todellisuudessa on, pumppuineen kaikkineen, kauniina ja ainakin Idahon kauneimpana.
Miksi meillä ei osata arvostaa? Miksi meillä ei voida kannustaa? Miksiköhän meillä diabeetikko todella joutuu piilottamaan pumppunsa tietyissä tilanteissa?
Minullekin eräs ystävä linkitti uutisen facebookiin nimenomaan kannustusmielessä. En ollut lukenut noita lainaamiasi kommentteja enkä oikeastaan mitään sen tyylistä (en lukenut uutislinkin kommenttiketjua facebookin d-palstallakaan), joten tämä oli vähän uutta.
Minulle juttu oli nimenomaan rohkaiseva. En käytä itse pumppua, mutta yksi tämän kesän isoimpia juttuja oli se, että menin uimarannalle bikineissä, vaikka vatsa ja reidet ovat täynnä pistosjälkiä ja mustelmia. Tuoreena diabeetikkona tämä on ollut minulle kova paikka, mutta olin ylpeä itsestäni, että menin – ja eihän ketään tietenkään mun piikkien jäljet kiinnostaneet, este oli vain ja ainoastaan omien korvieni välissä. Mutta siihen rakoseen tämä Miss Idaho osui kyllä hyvin ja hänen rohkaiseva viestinsä siitä, että diabetesta ei tarvitse piilottaa. Ehkä avoimuus siitä on toisille niin itsestään selvää, että tuo vain ärsyttää, mutta minulle ainakin tämä oli hyvä juttu.
Toki meillä Suomessakin osataan kannustaa ja myönnänkin kirjoituksessa kärjistäväni. Ja varmasti myös Atlantin tuolla puolen on ihmisiä, jotka toivoisivat Miss Idahon niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Vuosien saatossa (ja ehkä viime aikoina somen hektisyyden ja kasvottomuuden vuoksi) välillä tuntuu kuin meillä ei osattaisi arvostaa, kun taas ulkomaiset ystäväni puhuvat ”diabetesylpeydestä”.