Voisiko diabeteksen heittää hetkeksi sivuun? Ei roskikseen saakka, se on vähän turhan rajua, mutta sillä tavalla siististi syrjään päiväksi tai pariksi. Niin, ettei sitä tarvitsisi ajatella, sille ei tarvitsisi edes kohauttaa olkaansa, siitä ei tarvitsisi piitata. Minä en voi, sinä et voi, mutta Anna Floreenpa voi.

Anna Floreen, yhdysvaltalainen diabeetikko, diabetesvapaaehtoistyöntekijä ja myös elantonsa diabeteksen parissa hankkiva nuori nainen, pääsi keväällä 2013 kokemaan, miltä tuntuu olla diabeetikko ilman diabetesta. Kyseessä oli Beacon Hill Bionic Pancreas Study Massachusettsin keskussairaalassa. Annaan kytkettiin liuta letkuja, johtoja, sensoreita, nippeleitä ja nappuloita jotka mittasivat, annostelivat insuliinia ja glukagonia. Niin tästä yli 20 vuotta diabetesta sairastaneesta tuli viikoksi täysin terve (katso lisää).

Miltäköhän se tuntuisi? Ei miljoonaa pikku ajatusta surraamassa päässä ennen joka ikistä suupalaa. Ei ajatuksia siitä milloin liikuin viimeksi, miten liikuin viimeksi, milloin aion liikkua seuraavan kerran. Ei laskemista, ei punnitsemista, ei arviointia, ei mitään. kun olisi nälkä, sitä vain söisi. Kun ei olisi nälkä, mikään mahti maailmassa ei voisi pakottaa laittamaan ruokaa suuhun.

Joskus diabetes ärsyttää. Sitten tulee hetki, kun sen kanssa pärjää ja se onkin ihan jees. Sitten yhtäkkiä ja yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ärsyttää taas. Vähän samoin kävi Annan tarinaan tutustuessani.

Ensin ärsytti. Miksi tuo naikkonen, jolla on sekä sairaus- että ikävuosia suurin piirtein saman verran kuin minulla, pääsee mukaan tuollaiseen? Miksi hän, miksen minä! Sitten luin jutun ihan loppuun saakka. Luin sen uudestaan ja luin vielä toisen, International Diabetes Federationin kirjoittaman jutun samasta aiheesta.

Ällistyin omaa reaktiotani. Yhtäkkiä ei enää ärsyttänytkään, oli vain ihailua, ihannointia, ihmettelyä. Vau, mahtava tilaisuus! Voisinpa tavata Annan, voisinpa kertoa hänelle, että koko tutkimuksessa eniten vaikutti juuri hänen omat fiiliksensä, se, että hän TODELLA oli päässyt irti kaikesta ylimääräisestä sairauden aiheuttamasta stressistä ja ajattelusta viideksi päiväksi. Oli tavallaan osannut antaa periksi terveille vaistoilleen, väittäisin. Se on tunne, jota en voi kokea, mutta jonka haluaisin kuulla hänen kuvailevan ihan omin sanoin. Annasta tuli idoli, esikuva, roolimalli. Jotain, jota tavoitella, vaikkei sitä voisi koskaan saada.

Sitten taas ärsytti taas. Haluan tavata Annan! Miksi en voi tavata Annaa! Miksei Anna asu täällä! Miksen tiedä hänestä kuin nimen! Haluan jutella kuin kaksi vertaista, joista toinen on päässyt kokemaan jotain aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Mur. Haluan! Haluan! Haluan!

Ja mitä nyt? Arvatkaa ketä haastattelen Nuorten Diabetesyhdistyksen blogiin International Diabetes Federationin Young Leaders in Diabetes -koulutuksessa Melbournessa ensi kuussa? Niin arvatkaapas! 😉