Vuoden alussa kirjoitin siitä, miten vakuuttelimme tanskalaisen ystäväni kanssa tämän tyttöystävälle, ettemme missään nimessä haluaisi parantua diabeteksesta. Ajatuksemme siitä, ettemme halua parantua ei niinkään liity siihen, ettäkö nauttisimme tästä ikävästä elämänkumppanista, vaan siihen, että toivo parantumisesta on turha kun parannuskeinoa ei vielä ole. Meri Öhman kirjoitti eilen maanantaina Diabetesliiton Inspis-lehden blogissaan siitä, miten parannuskeinon löytyminen on niin kovin hidasta tieteellisen tutkimustyön kaikkien kommervenkkien ja erilaisten käänteidensä vuoksi. Uusia hoitomenetelmät saataneen markkinoille jatkuvalla syötöllä ja ne kehittyvät varmasti lähivuosien aikana ja diabeteksen ehkäisykeinokin pystyttäneen löytämään tässä jossain välissä. Olen itse kuitenkin jo vuosia sitten hyväksynyt sen, että todellista parannuskeinoa jo sairastuneille ei löydetä elinaikanani.

Tai no, onhan sellainen. Tavallaan. ”Parantumiseen” vaaditaan leikkaus ja jo vähän suuremmat sisäelinvauriot. Silloin liikutaan haima-munuais-akselilla ja puhutaan yhdistetystä haima-munuaissiirrosta, eli ns. combisiirrosta.

Tämä on haima:

Diabeetikon haimassa insuliinia tuottava osa ei toimi. Muuten haimani on kuin kenen tahansa terveenkin haima.

Tässä muutamat munuaiset:

Diabeetikolla munuaisia uhkaavat munuaismuutokset, eli munuaisten pienten hiussuonten ja munuaiskerästen vauriot, nefropatia.

Pelkkää haimaa ei vaihdeta, leikkaus on liian riskaabeli ja kun sen uuden haiman toimiminen ei aina ole varmaa. Haima toimii kuitenkin muuten kuin insuliinin tuotannon osalta ja kun senkin pienen ongelman voi korvata ulkoisesti otettavilla pistoksilla. Haima vaihdetaan siis vain, jos munuaismuutokset ovat jo saattaneet diabeetikon dialyysiin ja elinsiirtojonoon saakka.

Suomen ensimmäinen yhdistetty haima-munuaissiirto tehtiin keväällä 2010 (lähde). Tähän päivään mennessä combisiirron on saanut pyöreästi 35 potilasta. Leikkauksen onnistumisprosentti on korkea ja lopputulos äärimmäisen erinomainen: diabeetikko, joka ei enää tavallaan olekaan diabeetikko. Ikävää asiassa on se, että diabeetikon on mentävä todella huonoon kuntoon jotta leikkaus tulee mahdolliseksi (ts. munuaiset prakaa -> dialyysi -> elinsiirtojono).

Koska tämä ei varsinaisesti ole parannuskeino, ei combisiirrolla ”parantunut” ole todellisuudessa terve. Diabetes on edelleen olemassa, se on tavallaan vain piilotettu elinsiirrännäisen avulla. Eikä tämä piilosleikki valitettavasti kestä ikuisesti. Kansainvälisesti tutkittuna yhdistetyn haima-munuaissiirron läpikäyneitten potilaiden uusi haima toimii vuoden kuluttua siirrosta 85–90 %, viiden vuoden kuluttua 75–80 % ja kymmenen vuoden kuluttua noin 60–65 % varmuudella (lähde).

Miksi minä näitä mietin? Ei hätää, munuaisillani on kaikki kunnossa, elinsiirtojono ei odota kulman takana. Satun vain tuntemaan yhden näistä yhdistetyn haima-munuaissiirron läpikäyneistä ja kuunnellessani viime viikolla hänen kertomuksiaan siitä, miten hyvin puoli vuotta sitten siirretyt elimet toimivat ja miten mahtavaa on olla ajattelematta insuliiniyksiköitä aterialla tai liikunnan tai levon tai työnteon tai television katselun tai juhlien tai tai tai … vaikutusta verensokereiden vuoristorataan, aloin pohtimaan, että kumpi meistä todella on onnekkaampi.

Piikit vai dialyysin kautta elinsiirtoon? Kumpikaan vaihtoehto ei ole kovin houkutteleva. Piikkeihin en voi vaikuttaa, elinsiirtoon ajautumista voin hidastaa tai sen kokonaan estää elämäntapavalinnoillani ja hoitomotivaatiollani.

Onneksi diabetes ei ole niin mustavalkoista, että todella joutuisin tuollaisen valinnan eteen.