Huutelin lokakuun puolivälissä Facebookissa vaellusseuraa Karhunkierrokselle – Suomen suosituimmalle patikointireitille. Kaksi kättä nousi heti, kaksi muuta vähän myöhemmin. Yllättäen jokaisen käden toisessa päässä seisoi diabeetikko.

Miten ihmeessä minua puri vaelluskärpänen? En ole juuri ikinä telttaillut, en koskaan omistanut vaelluskenkiä, rinkkakin on ollut selässä vain muutaman kerran (mm. kesäreissullani halki Euroopan, siitä kirjoitin jutunkin NDY:n blogiin) enkä ole ikinä oikein osannut nauttia luonnon hiljaisuudesta. Miksi sitten juuri nyt? Palaan tähän hiukan myöhemmin, mutta ensin kerron retkemme kokoonpanosta:

Niina, muutaman kerran Lapissa vaeltanut erähenkinen sairaanhoitaja (sairaanhoitajahan on aina hyvä olla omasta takaa!), johon tutustuin 10 vuotta sitten ensimmäisessä aikuisikäni diabetestapahtumassa, jo kauan ennen NDY:n perustamista. Niinan viimeisestä vaelluksesta on suurin piirtein yhtä kauan, mutta patikointireissut ovat edelleen kirkkaina mielessä.

Miika, kasaamani konkkaronkan uusin tuttavuus tuli mukaan yhdistystoimintaan ja ystäväpiiriini kertaheitolla NDY:n kevätristeilyllä Tukholmaan toukokuussa 2012. Miika on metsuriseksuaalipartoineen joukon leppoisin ja rauhallisin, vaikka kuluttamansa kahvin määrästä voisi päätellä miehen olevan ennemminkin kuin huippuunsa viritetty Duracell-pupu. Leppoisuutta ja kahvia kyllä molempia kaivataan retkellämme.

Esa, ryhmä rämästämme se, jonka kanssa olen viettänyt eniten aikaa. Esa on henkilökohtainen IT-tukeni ja vuosien saatossa läheiseksi muuttunut rakas ystäväni. Esa ei puhu paljon, mutta silloin kun puhuu, puhuu pitkästi. Odotan siis innolla leirinuotiotarinoita piirilevyistä, binäärijärjestelmistä ja prosessoriytimistä. Tietää se kyllä vähän kaikesta muustakin.

Tero, opiskelijapoika, joka tosin opiskelun sijaan tekee töitä. Ja ajaa autoja. Ja moottoripyöriä. Ja varmaan kaikkia muitakin kovaa liikkuvia kulkuneuvoja. Tero on aina mukana kaikessa eikä Tero koskaan jättäisi naista pulaan. Tämä ominaisuus tulee varmasti ajankohtaiseksi reissumme viimeisenä päivänä ja varsinkin viimeisten vaarojen laelle noustessa.

Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan elinikäiseen autoimmuunisairauteen sairastumisemme vuoksi.

Meitä kaikkia yhdistää ensisijaisesti diabetes ja NDY. Uskaltaisin väittää, että olemme tavanneet toisemme ainoastaan siksi, että olemme kaikki sairastuneet aikanaan, tahoillamme, elinikäiseen autoimmuunisairauteen. Ilman diabetesta en olisi nyt päätä pahkaa suunnittelemassa 73 kilometrin patikointia keskellä kuohuvia könkäitä, jylhiä metsiä ja mahtavia maisemia – ainakaan samojen tyyppien kanssa.

Meitä kaikkia yhdistää myös hämmentävä huumori, vai mitä sanoisitte ajatuksesta kehittää verensokerimittari Modziin ominaisuus, jolla saamme ystävämme Modz-Riitan teleportattua Rukan laelle karkottamaan karhuja tai tarjoamaan meille sellaisen – kylmänä? Nauramme yhdessä Varustelekan Bullet Meal -mainokselle ja odotamme innolla vaelluksen ravintoympyrän tärkeintä osuutta, jälkiruokaa.

Olemme kaikki viisi erilaisia, mutta silti meitä yhdistää yksi suuri yhteinen tekijä. En halua tässä yhteydessä korostaa sanaa sairaus, vaan puhun mieluummin fiiliksestä, siitä samasta, mistä kaikessa vertaistuessa on kyse. Vaikka olemme täysin eri tavoilla erilaisia, ymmärrämme tietyn osan toisistamme sanomatta sanaakaan.

Niin ja miksi tämä retki sitten oikeasti tehdään ja miksi juuri nyt? Suunnittelimme taas retkeä tavatessamme toisemme tammikuun puolivälissä ja kartan tutkimisen lomasta Miika kysyi yllättäen: ”Onks tää joku tällainen kolmenkympin kriiseilyretki?”

Ilman ainuttakaan aiheeseen liittyvää ääneen lausuttua sanaa oli ymmärretty retken perimmäinen tarkoitus. Kyllä. Olen ihan oikeasti aikuinen ja kyllä, pystyn tähän.

Diabeetikkonakin.