Laihdutuskuurit eivät ole minua varten. Kalorien lasku, ruokien punnitseminen, kaiken maailman kaalikeitot ja ateriankorvikkeet, kiitos ei. Olen perso makealle, myönnän, enkä nyt varsinaisesti ole sen välttämisen tarpeessa. Paitsi ainahan nainen haluaa vielä yhden kilon pois.

Mutta tämä juttu ei niinkään käsittele pullan mussutusta laihdutuksen näkökulmasta, vaan sen sokerin. Olen aina puolustanut viatonta iltapäiväkahvipullaani diabeteskorttia vilauttavia vastaan sillä argumentilla, että mullahan on insuliini, mähän voin syödä mitä vaan. Niin, tai voisin, jos osaisin pistää sitä insuliinia tarpeeksi.

Aamuarvo oli tänään 9. Ok, vähän korkea, mutta menettelee. Pistin aamupalalle niin, että ennen lounasta sokerit olivat erittäin sopivat 5.4. Jes! Pistin lounaallekin sopivasti. Ihan varmasti pistin.

Mutta sitten, se pulla. Työkaveri tarjosi, hyvää hyvyyttään, kun pullat ”oli näyttäneet niin söpöiltä”. Ihana ajatus, kiitin ja maiskista vaan, pulla oli hävinnyt mahaani. Sen suurempia seurauksia ajattelematta olin hotkaissut tuon ihanan, pehmeän, suussa sulavan kanelisen kierteen melkein kerralla suuhuni. Mutta mutta, mitäpä sitten? Etsiytyikö käsi nuolinäppäimen kohdalle, painoinko lisäbolusta, kuittasinko ACTilla? Enpä tainnut, en.

Nyt harmittaa, ennen lounasta arvo oli niin hyvä ja nyt pullattuna 14.6. 🙁

Niin, että vaikka ne laihdutustuotteiden lupaukset eivät jyskytäkään koko ajan takaraivoa, voisi sen seuraavan pullan noin niin kuin verensokerin kannalta opetella jättämään pois. Tai muistaa sen insuliinin, jonka ansiosta voin syödä mitä vaan! 😉